Ylimääräiset asiat kuuluvat elämään

Tänään on vuoden viimeinen päivä. Huomenna on jo uusi vuosi. Näin viimeisenä päivänä tulee usein katsottua taaksepäin menneeseen vuoteen ja siihen miten se on mennyt.

Lyhyesti sanottuna voin olla aika tyytyväinen kuluneeseen vuoteen omalla kohdallani. Sain kaikki opinnot loppuun, suhtkoht terveenäkin on pysynyt, kotona ja töissä mennyt ihan mukavasti. Kaikilla ei ole mennyt yhtä hyvin sen tiedän, mutta jollakin on varmaan mennyt vieläkin paremmin. Sen verran voin sanoa, että henkilökohtaisella tasolla en voi valittaa. Jos tuleva vuosi on suurinpiirtein samantyypppinen niin mikä ettei, kyllä se kelpaa. Ja jos tapahtuu jotakin dramaattista niin kyllä siitäkin sitten selviää.

Eräs ystäväni sanoi mielestäni viisaasti joitakin vuosia sitten kun päivittelin kaikenlaisten ylimääräisten ongelmien ilmaantumista arjen keskelle. Hän totesi vain, että ovatko ne todella ylimääräisiä? Eikö se pikemmin ole niin että ne kuuluvat ihan normaaliin elämään. Ei se mitään ylimääräistä ole, tiedätkö kovinkin monta ihmistä jolle ei tapahdu sellaisia jossakin vaiheessa. Mielestäni tuo oli viisaasti sanottu. Ylimääräiset kuuluvat elämään.

Tietysti meillä kaikilla on aina haaveita, ettei tule minkäänlaisia vastoinkäymisiä vastaan, kodinkoneet toimivat, kulkuneuvot kestävät, yllättäviä menoja ei ilmaannu ja tietysti pysytään terveenä niin kauan, kuin sitten yleensä kuollaan kuitenkin johonkin sairauteen.
Elämään vaan kuuluu kaikentyyppisiä asioita. Toisille tapahtuu enemmän ja toisille vähemmän niin sanottuja ylimääräisiä juttuja. Jotka eivät sitten loppujen lopuksi olekaan oikeastaan ylimääräisiä. Huomaathan jankuttavan tapani kirjoittaa asioista ; ) Elämä ei ole aina reilua.

Otetaan tuleva vuosi vastaan sellaisena kuin se tulee, ylimääräisiä tapahtumia varmaan jokainen kohtaamme. Osa niistä on hyviä ja osa varmasti harmittaa ja laittaa meidät ahtaalle. Mutta hei, se kuuluu elämään. On parempi keskittyä kokonaisuuteen kuin muutamaan pikku ykistyiskohtaan.
Itse aion tarrautua kiinni siihen elämään johon olen sydämessäni sitoutunut. Elämään Jeesuksen kanssa. Hän hoitaa kyllä sitten niin että saan voimia kohdata kaikki tulevan vuoden tapahtumat. Samaa suosittelen muillekin, usko ei todellakaan ole ylimääräistä.

Suuria tunteita ja värin tunnustamista

Kulunut viikko on sisältänyt monenlaisia tunteita. Viime viikonloppu kului Rovaniemellä Preacher MC:n pikkujouluissa ja siellä sai nauttia vapaasta olosta. Naurettiin, syötiin kinkkua rukoiltiin ja ehtoollista nautittiin ystävien kanssa. Pienessä juhlahetkessä minusta tuli Preacher MC:n täysivaltainen jäsen ja sen merkiksi sain ajoliiviini kaikki kerhon merkit eli niin kutsutut täydet värit. Hyvä on ensi kesällä ajella shovelilla ja näyttää ulospäin että tässä ajelee uskova kaveri. Se tuntuu hienolta.
Sunnuntain ajomatka kotiin meni hyvin ja muistutti taas siitä kuinka monimuotoinen maa Suomi on. Rovaniemellä lähtiessä pakkasta, lumi pöllysi, jopa poroja näkyi. 760 km ajomatkan jälkeen saapui sateiseen mustaan kuraiseen Poriin. Olipa kontrastia yhdelle päivälle.

Tiistaina olikin sitten kauan odotettu jääkiekkokohtaaminen Porin Isomäen hallissa. Ässät saivat vieraaksi oman suosikkijoukkueeni Lappeenrannasta SaiPan. Olin jo elokuussa merkinnyt kalenteriini lopputulokseksi 5-3 SaiPalle. En ollut ihan oikeassa, mutta voittaja oli oikein. SaiPahan sen voitti tietysti. Ässä-kannattajien keskellä seisomakatsomossa oli tunnelma kohdallaan. Ei meitä montaa SaiPan kannattajaa ollut paikalla.
Itselläni oli SaiPan lippis päässä ja tunnustin sitä kautta väriä ulospäin. Muita SaiPan keltamustia värejä ei sitten näkynytkään ennen SaiPan tasoitusta kolmannessa erässä.
Maalia juhliessa huomasin erään tytön, joka varovasti näytti keltamustaa kaulaliinaansa takkinsa alta. Sitten SaiPan tehdessä voittomaalin tuo kaulaliina tuli jo enemmän näkyviin.

Jälkeenpäin mieleeni tuli, että juuri tälläisiä me usein olemme. Helppoahan minun oli tunnustaa värejä ulospäin, kun olin miesporukassa ja Harrikka-takki päällä, pystyin laskemaan sen varaan ettei ihan heti Ässäfanit päälle käy. Mutta tuo tyttö pitikin kaulaliinansa piilossa. Hän ei ehkä vaan uskaltanut näyttää sitä tai ehkäpä taustalla oli pienoinen häpeäntunne, ei halunnut loukata porilaisen joukkueen kannattajia. En tiedä.

Miksi me olemme uskovina tai kristittyinä niin usein sellaisia, ettemme näytä värejämme ulospäin. Hävettääkö uskomme meitä vai missä vika? Luulemmeko, että meidän kimppuumme käydään jos ilmaisemme jotenkin olevamme kristittyjä. Se on oikeasti aika turha pelko. Ei ole vileä kukaan minunkaan päälleni käynyt, päinvastoin. Olemalla aidosti sitä mitä on, herättää enemmän mielenkiintoa toisissa kuin piiloutumalla jonkin roolin taakse.
Ehkäpä me kuitenkin olemme tuon tytön kaltaisia. Uskallamme näyttää "uskovan" värimme vain silloin kun on voittoisa hetki ulkoisti. Voitontunne tuo värit esiin, silloin on helppo olla väriä tunnustava kristitty.

Saat olla SaiPasta mitä mieltä tahansa, tiedän itsekin ettei se ole maamme kovin joukkue ja tuskin sitä tulee koskaan olemaan, mutta se on minun joukkueeni myös silloin kun sillä menee huonosti. Häviön hetkelläkin värit pysyvät esillä.
Samoin on elämäni pastorina, uskovana ja kristittynä. Olen sitä kaiken aikaa, en häpeä evankeliumia, vaikka välillä tunteet saattaa olla mitä vaan.

Tänään on perjantai, päivä ennen itsenäisyyspäivää ja tänään on erilaiset tunteet pinnassa. Aamulla vein meidän vanhan saksanpaimenkoiramme Betan eläinlääkäriin viimeisen kerran. Betan elämä päättyi rauhallisesti nukutuksessa. Enää ei ole kipua, enää ei ole iho-ongelmaa, enää ei tarvitse vahtia ruokakuppia Jullelta. Tiedän, eläin se vaan oli, saatat sanoa, mutta se ei estä tunteiden tuloa. 7-viikkoisesta pennusta jää monta hauskaa muistoa yhdeksän vuoden jälkeen. Suuria tunteita nekin.