I'm back: Kiitosta ja nyppimistä...

Voi hyvänen aika miten tämä blogiin kirjoittaminen unohtuu moneksi kuukaudeksi. Syksy oli kyllä niin kiireinen ettei mitään rajaa, vaikka ei se mikään puolustus ole. Kyllä feisbookissa on ehtinyt notkua ja monta hyvää ajatusta ja ärsytystä on ollut pään soisällä mistä olisi äkkiä tännekin jotakin kirjoittanut. Mutta kun ei saa tehtyä niin ei saa tehtyä vaikka mielessä ollut vähän väliä. Kaipa se on pastorin arkea tämäkin. Onneksi en ole lain alla blogikirjoitusten suhteen.

Pakko kuitenkin nyt kirjoittaa jotakin näin kun toiset asiat nyppii ja toiset kiitätyttää.

Kiitosaiheiden puolella on selkeästi kulunut syksy, vaikka siihen mahtui surua sekaan. Mahtava isäpuoleni Matti kuoli syövän nopeasti runtelemana syyskuun puolessa välissä. Yllätyin itsekin omalla kohdallani miten koville se minulle otti. Tunteita joita en oikein ole edes tunnistanut aiemmin tuli pintaan. Onneksi ei tarvitse näitä juttuja yksin käydä läpi, läheiset ja Jumala on auttanut. Ja se on kiitosaihe.
Kiitosaiheena on myös kulunut syksy seurakunnassa. Monenlaista on tapahtunut ja pääpointti on se, että työ on mennyt eteenpäin monella rintamalla. Monia uusia ihmisiä on liittynyt seurakuntaan ja he ovat löytäneet oman paikkansa nopeasti. Se on todellinen kiitosaihe, sillä se ei ole lainkaan itsestäänselvää nykyajan seurakunnissa.

Kiittää voi myös uudesta kodista ja siitä että ollaan Ullan kanssa selvitty possuflunssasta. Minä sain rokotteen astamna takia, eikä siitä tullut mitään sivuvaikutuksiakaan. Terveys siis ihan ok ja kotielämä hyvällä mallilla kaikinpuolin. Nyt vain odotellaan joulua ja siihen liittyvää lepoaikaa. Olen niin kiitollinen siitä, että olemme päättäneet pitää seurakunnan periaatteessa kiinni joulunpyhät. Ei mitään pakollista joulukirkkoa johon on velvollisuudesta raahauduttava vaikka ei aina haluaisikaan. Kaupunki on täynnä kirkkoja johon voi mennä jos siltä tuntuu, saa kerrankin vaan nauttia kuuntelijan paikalla. Eli hyvää joulua vaan kaikille!

Pari asiaa on kyllä laitanut vähän nyppimäänkin viime aikoina. Kai nekin uskaltaa tähän naputella. Ensimmäinen on sellaiset ihmiset, jotka tietävät omasta mielestään parhaiten miten esimerkiksi seurakunnan pitäisi toimia tai tehdä. Mutta samaan aikaan nuo ihmiset eivät itse tee mitään asioiden eteen. Naputusta takaa päin kuuluu kyllä ja voivotellaan, mutta siinä kaikki. Mutta tämä on tuttu ongelma yleisesti koko maailmassa. Eikä tuo niin kauhian paljon edes nypi kun siihen on niin tottunut.

Samaan asiaan liittyy sitten toisaalta ne ihmiset, joilta puuttuu totaalisesti kaikenlainen yhteistyökyky muiden kanssa. Heidän kohdallaan on kyse aina siitä, mitä he tekevät, osaavat, sanovat. Heitä ei saa neuvoa tai ohjata mihinkään suuntaan. Niin kauan kuin asiat menevät kuten he haluavat niin kaikilla on rauha maassa, mutta auta armias kun jotain sitten tapahtuu niin hohhoijaa, siinä saa sitten jokainen varoa. Mutta eipä nuokaan minua niin kauhiasti nypi, kun siihenkin tottuu.

Yksi pienen nyppimisen aihe on se kun huomaa, että ihmiset joiden pitäisi toimia esikuvina ja johtajina eivät tee sitä. En tiedä johtuuko se siitä ettei uskalleta ottaa vastuuta vai mistä se johtuu. Saatetaan kyllä olla vahvasti jotakin mieltä yksityisesti, mutta sitten ei kuitenkaan tuoda sitä esiin eikä johdeta niitä joita on asetettu johtamaan julkisesti. Eikö sitten olisi parempi myöntää ettei pysty hoitamaan tehtäväänsä sillä teholla mitä muut odottavat. Ja luovuttaa sitten kokonaan päätösvalta niille, jotka uskaltavat tehdä päätöksiä, vaikka ne joskus saattavat osoittautua jälkeenpäin huonoiksi. Mutta ei voida vaan lillua ja johtaa johtamatta.
Tämäkin siis nyppii jonkin verran enkä halua tähän edes tottua. Tiedän kyllä, että oma toimintani nyppii varmasti monia muita, mutta yritän ainakin saada jotakin aikaan ja kannan myös vastuun tekemisistäni ja päätöksistäni. Nypnyp :)

Yksi asia mikä minua tänään rupesi nyppimään oikein todella on ihmisetn välinpitämättömyys toisista ihmisistä. Taustana tässä on tuore uutinen siitä kuinka Lapppeenrannassa oli löytynyt reilu 50-vuotia mies kotoaan muumioituneena. Hän oli ollut kuolleena 8 kuukautta kotonaan, eikä kukaan ollut reagoinit mitenkään siihen ettei tuota miestä näy missään. Ei sukulaiset, ei ystävät, ei naapurit, ei viranomaiset. Pankki oli hoitanut suoraveloituksella vuokrat ja siinä sitten sai muumioitua kotonaan. Kerrostalossa. Hienoa tosiaan. Kyllä nyppii, mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa nykyään? Argghh...

Tässä näin muutama ajatus ennen joulua teidän iloksenne ja riemuksi. Joka tapauksessa oikein siunattua Vapahtajan syntymäpäivää kaikille. Älkää unohtako mistä joulussa on oikeasti kyse.

Plötsis plötsis

Istuin sunnuntaina seurakunnan ulkopuolella ikkunalaudalla juomassa kahvia päivä- ja iltakokouksen väliajalla. Siihen tuli eräs nainen, joka sanoi kaikkien uskovien muuttuneen nykyisin sellaisiksi plötsis-uskoviksi. Kyselin siinä, että minkälaisia ne sitten ovat ja mitä naisen omaan elämään kuuluu. Muistin hänet muutaman vuoden takaa ja minulla oli muistikuva, että hän kuuluu yhteen paikalliseen seurakuntaan.
Nainen kertoi kuitenkin ettei ole enää kuulunut siihen pitkään aikaan, olipa hän jo ehtinyt kuulua toiseenkin paikalliseen seurakuntaan ja eronnut sieltäkin. Välillä hän oli jopa ollut poissa kaupungista ja yrittänyt löytää paikan itselleen muualta. Mutta ei ollut onnistunut.

Missään ei ollut hyvä olla. Mikään seurakunta ei ole hänen mukaansa enää oikein tosissaan uskon kanssa. Kaikista on tullut sellaisia plötsis uskovia. Plötsis-sanasta minulle tulee mieleen sellainen vesittynyt kangas tai märkä kenkä, joka lätsähtäää lattiaa vasten. Jos ihmistä kuvaa sellaiseksi, niin on helppo ymmärtää, ettei se ole kovinkaan mairitteleva määrite.
Se mikä on mielenkiintoista ja ikävä kyllä niin yleistä on se, ettei tuo nainen millään tavalla voinut ajatella, että hänessä itsessään olisi jotakin parannettavaa. Mikään Porin seurakunta ei ollut tarpeeksi hyvä hänelle, eikä sellaista löytynyt mistään muualtakaan. Kyllä luulisi olevan oikeasti raskasta elää noin. Missään ei ole tarpeeksi oikeassa olevia eli niitä jotka ajattelevat juuri samalla tavalla. Jos muista kuuluu plötsis, niin kuuluuko hänestä itsestään klonkklonk vai mitä...

Täytyy nyt tässä heti sanoa kaikille jotka nyt alkoivat pohtimaan, niin tuo henkilö ei ole koskaan kuulunut meidän seurakuntaan. Eikä varmaan koskaan kuulukaan, eiköhän mekin olla ihan liikaa plötsikssiä.

Olipa muuten kiva kirjoitella taas pitkästä aikaa. Kesä on mennyt vauhdilla ohi, Ullan kanssa ollaan muutettu uuteen taloon. Moottoripyörällä tuli käytyä Posiolla, kalaa on savustettu, tiilikattoa pesty jne. Oma elämä on kaikin puolin mallillaan. Lähipiirissä kyllä on vaikeita elämäntilanteitakin meneillään ja niitä voipi ylöspäin muistaa kuka jaksaa ja haluaa.
Hyvää syksynalkua kaikille vaan ja plötsistä elämään! Voi kun osaisi olla yhtä oikeassa uskossa kuin tuo nainen...no onneksi en osaa. Siunausta hänellekin silti. Parin päivän päästä Osloon saamaan virikkeitä seurakuntaelämään.

Kuntoilua ja turhuutta

On se merkillistä ettei meinaa ehtiä tänne kirjoittamaan mitään vaikka kaikki päivät tuijottaa muuten läppärin näyttöruutua. Mutta nyt taas on aikaa kirjoittaa.

Kevät on ollut aika lailla kiireinen. Työkuviot ovat vieneet aikaa hiukan liikaakin. Asiaa ei tietysti auttanut yhtään esimieheni sydänkohtaus maaliskuun puolessavälissä. Jouduin tai sain ottaa vastuulleni osan hänen tehtävistään ja kyllä se kaiken muun normaalin toiminnan lisäksi sai aikaan lievää kiirettä ja painetta työrintamalla. Mutta siitä selvittiin ja esimiehenikin on kovaa vauhtia kuntoutumassa.

Kuntoutumisesta tulikin mieleeni kuntoilu. Olen saanut itseni vihdoin liikkeelle säännöllisesti. Minä ja yksi seurakuntalaiseni aloitimme säännöllisen liikunnan Isomäen pururatoihin tutustuen. Reipasta kävelylenkkiä ollaan tehty kolmesti viikossa. Kyllä juostakin voisimme, mutta emme tahdo. Tai oikeastaan tahtoisimme, mutta emme jaksa vielä. Mutta kyllä 10 kilometrin reipas kävelylenkkikin kuntoa nostaa. Ja tulee ehkä vielä sekin päivä että juoksemme no lenkit, tai sitten ei. Pääasia, että veri kiertää ja mieli pysyy virkeänä. Kuntoilu ei ole turhaa.

Turhasta tulikin mieleeni yksi nykyajan turhuus. Ai mikäkö? No sellaiset pienet hydrauliset halko tai klapikoneet, millä nimellä sitten haluatkin niitä kutsua. Niitä myydään nykyää joka puolella. Kuka sellaista oikeasti tarvitsee, kysyn minä. Uusi tuote uusavuttomille. Ymmärrän vielä jos joku vanhus tai sairas ei pysty enää tekemään ilman halkoja, mutta suhtkoht terve ihminen ei kyllä sellaista tarvitse. Ei kai sellaisella saa edes naapureita kateellisiksi?

Olen tuossa muutamana keväänä seurannut erästä miestä jolla sellainen masiina on. Hän hankkii aina keväisin pari peräkärrylastillista tasamittaisia pölkkyjä, maksimissaan noin 3 mottia. Sitten hän virittää sen halkaisukonee autotallin eteen ja alkaa pikkuhiljaa halkaisemaan niitä pölkkyjä klapeiksi tai haloiksi, riippuen siis miten olet tottunut niitä kutsumaan. Minusta ne on halkoja, mutta satakunnassa ovat kuulemma klapei.

Tuota klapien tekoa tuolla miehellä kestää sitten noin viikon verran. On meinaan sen verran hidas se sähköinen vehje. Mutta huolellista jälkeä tulee. Olen aina ohi ajaessani miettinyt, että eikö tuon puumäärän olisi kirveellä pilkkonut yhden illan aikana. Samalla saisi hyvää hyötyliikuntaa ja kunto kohenisi.
Masiina ehkä helpottaa, mutta ei ainakaan nopeuta työtä. Mutta täytyy sanoa, että tuo mies on kärsivällinen ja on kyllä pinonnut ne puut sitten todella siistiin pinoon.
Mutta minä olen taipuvainen äänestämään tuollaiset halpishalkaisukoneet vuoden turhakkeiksi, jos joku sitä ehdottaa. Sen verran pitää kirveellä pystyä tekemään ja siitä on hyötyä ruumiillekin.

Kirveestä ja ruumiista ei enää onneksi mitään mieleen tulekaan. Moottoripyöräily on hauskaa, vaikka joskus sateella se on tosi märkää hommaa. Mutta asenne on sellainen, että sateen sattuessa ajetaan sateella.
Hyvää kevään jatkoa kaikille vaan ja miettikääpä kirkossa käymistä. Se voi muuttaa elämäsi pysyvästi.

Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään...

Olen tullut siihen lopputulokseen, että minä vietän varmaa liian tylsää elämää kun en saa päivitettyä tätä blokia useammin. Joko minulle ei tapahdu siis mitään tai sitten on tietysti se vaihtoehto, etten vaan ehdi / muista käydä tänne mitään kirjoittamassa.

Pari viikkoa on mennyt reissatessa, ensin pastoripäivillä ja sitten Tanskassa olin valitsemassa uutta piispaa metodistikirkkoon. On oikeastaan aika harvinaista, että alaiset saavat olla valitsemassa esimiestään. Mitenkähän se onnistuisi vaikkapa Nokialla tai muussa pörssiyhtiössä. Ehkä sellainen kokeilu tulee vielä.

Piispanvaali olikin mielenkiintoinen kokemus. Ratkaisu tuli vasta 21 äänestyskierroksen jälkeen kun toinen ehdokas kehoitti häntä äänestäviä antamaan äänensä toiselle ehdokkaalle. Muuten olisin varmaan vieläkin Tanskanmaalla äänestämässä kierroksella 3000 ja jotain...
Voittanut ehdokas oli oma suosikkini ja uskon hänen tuovan uusia tuulia kirkkomme toimintaan nykypäivän haasteisiin vastaten. Tai sitten kaikki menee päin mäntyä, mistä sitä tietää. On vain luotettava että Jumala johdatti koko äänestysprosessia. Muutaman vuoden päästä olemme paljon viisaampia asia suhteen.

Se täytyy sanoa, että tanskalaiset olivat hoitaneet järjestelyt esimerkillisesti, kaikki toimi kuin unelma jos ei oteta huomioon paria tilannetta missä norjalaiset tulkkasivat heh.
Puhutteleva juttu, että noin 3000 asukkaan pikkukaupungin asukkaista melkein viidennes kuului paikalliseen metodistiseurakuntaan. Talkooväkeä kaikenkaikkiaan oli yli 120.
Kyllä siellä jotain oikein tehdään.
No reissu antoi samalla toivoa omaan työhön, aktiivinen seurakunta on mahdollinen eikä vain pelkkä tyhjä haave. Käykää hyvät ihmiset kirkossa, siellä voi elämä muuttua.

Christian Alstedin elämä muuttui pysyvästi viime perjantaina Strandbyssä, se on varma.

Vaikeinta pastorina olemisessa

Aina silloin tällöin minulta kysytään, että mikä on kaikkein vaikeinta pastorin työssä? Monien ajatus menee tietenkin vaikeisiin asioihin ja tapahtumiin. Mitä sanoa niissä hetkissä kun joku läheinen kuolee tai sairastuu, tapahtuu onnettomuuksia, avioeroja ja muita ihmisten elämässä tapahtuvia asioita? Moni ajattelee ilman muuta, että nuo tilanteet ja niiden kohtaaminen työni kautta on oltava varmaan kaikkein vaikeinta.

Kyllähän ne tietysti vaikeita ovat, en sitä voi enkä haluakaan kieltää. Kyllä monta kertaa olen tuskaillut eri tilanteissa, että mitä sanoisi lohdutukseksi tai onko mitään tapaa auttaa.
Mutta kaikesta huolimatta noissa elämän vaikeissa tilanteissa pastorina oleminen ei olekaan vaikeinta. Tietysti jos itsessään yrittäisin jotakin apua ja lohdutusta tarjota, niin se menisi kyllä vaikeaksi. Mutta olen siinä onnellisessa asemassa, että luotan Jumalan työhön niinä hetkinä.
Pastorina asetan toivoni Häneen ja silloin vaikeimmatkin tilanteet muuttuvat. Ja olen huomannut etteivät ne olekaan enää se vaikein puoli tässä pastorin hommassa.

Eilen illalla tajusin tai oikeastaan muistin taas sen kaikkein vaikeimman asian pastorina olemisessa. Itseasiassa se on aika arkinen asia ja liittyy ihan normaaleihin tilanteisiin ja seurakuntatyössä tapahtuviin ihmisten kohtaamisiin.

Ai, että mitä se nyt oikein on? Paljasta jo!
Vaikeinta pastorin työssä on se, että en ole ajatustenlukija. Monet ihmiset tuntuvat luulevan, että pystyn tietämään mitä he ajattelevat. No, tässä uutinen teille, en todellakaan pysty.
Tämä vaikeus tulee esille aina välillä, kun huomaa yhtäkkiä ihmisten odottavan jotakin tiettyä. Joskus se liittyy seurakunnan toimintaan ja joskus vaan ihan siihen, että miksen arvaa miltä ihmisistä tuntuu tai mitä heille kuuluu.
Vaikeinta on se, että tuntuu siltä, että minun pitäisi automaattisesti tietää mitä kaikki muut haluavat tai odottavat. Ja koska he eivät sano niistä asioista useimmiten mitään ääneen ainakaan minulle suoraan, niin olen tullut siihen lopputulokseen, että he luulevat minun pystyvän lukemaan heidän ajatuksiaan. Ja kun en pysty siihen, niin seurauksena on tyhmiä tilanteita ja väärinkäsityksiä.

Ihan kevyenä keksittynä esimerkkinä voi mainita vaikka, että joskus saatan kirkossa kävellä jonkun ohitse, enkä voinut millään tietää hänen haluavan keskustella kanssani. Ei hän sanonut mitään, ei liikahtanutkaan suuntaani, ei yhtikäs mitään ja loppujen lopuksi se on sitten minun vika, kun en tiennyt hänen ajatuksiaan. Olin vain menossa jonnekin muualle.
Samoin joku saattaa odottaa tietyntyyppistä toimintamuotoa mitä seurakunnassa pitäisi järjestää. Ainoa ongelma on, että kukaan ei minulle tai seurakunnan muulle johdolle sano siitä mitään. Pitäisi vaan tyhjästä arvata ihmisten ajatukset. No tietysti sekin on mahdollista, koska uskon Jumalan pystyvän puhumaan meille suoraan, mutta olen huomannut sen tapahtuvan yleensä parhaiten ihmisten välityksellä. Tarpeet tuodaan esiin ja jos huomaamme sen olevan Jumalan suunnitelmaan sopiva juttu, niin pyörät pyörimään.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa, on että muistakaa hyvät ihmiset etten minä tai kovin moni muukaan pastori osaa lukea ajatuksianne. Jos teillä on jotakin sanottavaa, niin sanokaa se ääneen tai kirjallisesti. Pääasia, että viesti menee perille. Silloin siihen voi jotenkin reagoida ja Jumalakin voi ilmestyä samalla. Ääneen puhuminen helpottaa kuulemista.

Tahdon nyt vielä painottaa, että tämä ajatus ei syntynyt mistään todellisesta tilanteesta tai henkilöstä eilen tai lähipäivinä. Tuli vaan illalla mieleeni kun tyhmiä pohdiskelin.
Ai, mitäkö ajattelet nyt? Arvaukseni on, että miksei tuo ole jo lopettanut kirjoitustaan, pitikin lukea näin pitkälle. No tee asialle jotain sitten...heh!

Nähdään vaikkapa seurakunnassa, siellä voi elämä muuttua pysyvästi!