Suuria tunteita ja värin tunnustamista

Kulunut viikko on sisältänyt monenlaisia tunteita. Viime viikonloppu kului Rovaniemellä Preacher MC:n pikkujouluissa ja siellä sai nauttia vapaasta olosta. Naurettiin, syötiin kinkkua rukoiltiin ja ehtoollista nautittiin ystävien kanssa. Pienessä juhlahetkessä minusta tuli Preacher MC:n täysivaltainen jäsen ja sen merkiksi sain ajoliiviini kaikki kerhon merkit eli niin kutsutut täydet värit. Hyvä on ensi kesällä ajella shovelilla ja näyttää ulospäin että tässä ajelee uskova kaveri. Se tuntuu hienolta.
Sunnuntain ajomatka kotiin meni hyvin ja muistutti taas siitä kuinka monimuotoinen maa Suomi on. Rovaniemellä lähtiessä pakkasta, lumi pöllysi, jopa poroja näkyi. 760 km ajomatkan jälkeen saapui sateiseen mustaan kuraiseen Poriin. Olipa kontrastia yhdelle päivälle.

Tiistaina olikin sitten kauan odotettu jääkiekkokohtaaminen Porin Isomäen hallissa. Ässät saivat vieraaksi oman suosikkijoukkueeni Lappeenrannasta SaiPan. Olin jo elokuussa merkinnyt kalenteriini lopputulokseksi 5-3 SaiPalle. En ollut ihan oikeassa, mutta voittaja oli oikein. SaiPahan sen voitti tietysti. Ässä-kannattajien keskellä seisomakatsomossa oli tunnelma kohdallaan. Ei meitä montaa SaiPan kannattajaa ollut paikalla.
Itselläni oli SaiPan lippis päässä ja tunnustin sitä kautta väriä ulospäin. Muita SaiPan keltamustia värejä ei sitten näkynytkään ennen SaiPan tasoitusta kolmannessa erässä.
Maalia juhliessa huomasin erään tytön, joka varovasti näytti keltamustaa kaulaliinaansa takkinsa alta. Sitten SaiPan tehdessä voittomaalin tuo kaulaliina tuli jo enemmän näkyviin.

Jälkeenpäin mieleeni tuli, että juuri tälläisiä me usein olemme. Helppoahan minun oli tunnustaa värejä ulospäin, kun olin miesporukassa ja Harrikka-takki päällä, pystyin laskemaan sen varaan ettei ihan heti Ässäfanit päälle käy. Mutta tuo tyttö pitikin kaulaliinansa piilossa. Hän ei ehkä vaan uskaltanut näyttää sitä tai ehkäpä taustalla oli pienoinen häpeäntunne, ei halunnut loukata porilaisen joukkueen kannattajia. En tiedä.

Miksi me olemme uskovina tai kristittyinä niin usein sellaisia, ettemme näytä värejämme ulospäin. Hävettääkö uskomme meitä vai missä vika? Luulemmeko, että meidän kimppuumme käydään jos ilmaisemme jotenkin olevamme kristittyjä. Se on oikeasti aika turha pelko. Ei ole vileä kukaan minunkaan päälleni käynyt, päinvastoin. Olemalla aidosti sitä mitä on, herättää enemmän mielenkiintoa toisissa kuin piiloutumalla jonkin roolin taakse.
Ehkäpä me kuitenkin olemme tuon tytön kaltaisia. Uskallamme näyttää "uskovan" värimme vain silloin kun on voittoisa hetki ulkoisti. Voitontunne tuo värit esiin, silloin on helppo olla väriä tunnustava kristitty.

Saat olla SaiPasta mitä mieltä tahansa, tiedän itsekin ettei se ole maamme kovin joukkue ja tuskin sitä tulee koskaan olemaan, mutta se on minun joukkueeni myös silloin kun sillä menee huonosti. Häviön hetkelläkin värit pysyvät esillä.
Samoin on elämäni pastorina, uskovana ja kristittynä. Olen sitä kaiken aikaa, en häpeä evankeliumia, vaikka välillä tunteet saattaa olla mitä vaan.

Tänään on perjantai, päivä ennen itsenäisyyspäivää ja tänään on erilaiset tunteet pinnassa. Aamulla vein meidän vanhan saksanpaimenkoiramme Betan eläinlääkäriin viimeisen kerran. Betan elämä päättyi rauhallisesti nukutuksessa. Enää ei ole kipua, enää ei ole iho-ongelmaa, enää ei tarvitse vahtia ruokakuppia Jullelta. Tiedän, eläin se vaan oli, saatat sanoa, mutta se ei estä tunteiden tuloa. 7-viikkoisesta pennusta jää monta hauskaa muistoa yhdeksän vuoden jälkeen. Suuria tunteita nekin.