Viime aikoina on taas olut niin kiire ettei tännekään ole mitään ehtinyt kirjoitella. Kai se vaan kuvastaa sitä ettei toisaalta ole mitään oikeaa sanomistakaan ollut.
Kotona on tullut tehtyä remonttia, sain ystäväni Tommin kanssa rakennettua yhden väliseinän taloomme ja sain kunnollisen työhuoneen itselleni suurine työpöytineen.
Töiden puolesta oli parisen viikkoa sitten tv:n Satuhäät ohjelmaan tuleva häätoimitus. Mielenkiintoinen kokemus näin pastorin osalta, kun oli tv-kamerat jo hääharjoituksissa kuvaamassa. Mikrofoni rintaan roikkumaan vaan ja sitten menoksi.
Itse hääpäiväkin meni komiasti, kamerat tuli sakastin puolelle ennen toimitusta kun valmistauduin just ennen kirkon puolelle menoa.
Vähän hirvittää mitä sitä on tullut suustaan päästeltyä, saa sitten ensi talvena kauhulla katella telkkarista. No kai kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta tässä tapauksessa kun saa Jumalan tahdosta puhua julkisesti.
Itseäni kosketti nyt omassa seurakunnassa pidetty ehtoollishetki ihan erityisellä tavalla pari päivää sitten. Minulla on usein tapana lukea jokin raamatunpaikka aina yhden ehtoollispöydällisen jälkeen juuri niille ihmisille, jotka siinä ovat. Tällä kertaa tuntui oikein erityisesti, miten nuo kohdat osuivat juuri oikein. En niitä suunnittele koskaan etukäteen, vaan otan ihan sillai summamutikassa jakeen tai kaksi, mikä tuntuu oikealta juuri siinä hetkessä. Samana iltana sain jo kuulla kahdelta ihmiseltä, miten he olivat kokeneet kuinka Herra rohkaisi heitä noiden sanojen kautta.
Samassa ehtoollishetkessä oli toinenkin erikoinen piirre. Luulin yhdessä vaiheessa jo ettei ketään ole enää tulossa, mutta pari miestä lähestyikin sitten alttaria. Katselin vähän hätäisesti siinä, että riittääkö ehtoollispikarit ja leipä vielä heille. Valto, joka avusti ehtoollisenjaossa sanoi siinä hetkessä, että älä pastori hätäile, kyllä viiniä ja leipää riittää vielä, anna heidän tulla vaan.
Hän tarkoitti noilla sanoilla vain varmaan, että ei hätää, kaikki riittää, eikä sen enempää.
Mutta siinä hetkessä tunsin jollakin tavalla, miten Jumala mursi minua ja koin sydämessäni oikein sellaisen tunteen, että vielä riittää Jeesuksen verta puhdistamaan syntejä. Anna ihmisten tulla kun se on vielä mahdollista. Antaessani leipää esilletulleelle miehelle, kyyneleet tulivat silmiini ja sain tuskin mitään sanottua. Mielessäni oli vain ajatus, vielä tätä riittää, mutta tulee aika, jolloin se on sitten loppu. Nyt on mahdollista tulla Jeesuksen luo ja voi saada syntinsä anteeksi, mikä valtava kiitoksenaihe. Jumala puhui Valton arkisten sanojen kautta siinä hetkessä minulle.
Kirjoitan tämän ihan sen takia, kun itse sain kokea siinä hetkessä niin valtavaa Jumalan läsnäoloa etten osaa sitä edes kunnolla selittää, enkä pitkään aikaan ole mitään vastaavaa kokenut. Jumala osaa yllättää, onneksi. Vielä riittää anteeksiantoa.
Pitää taas kirjoitella lisää mahdollisimman pian.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti