Hymy korvissa -75 HD FLH

Ihan poskiin koskee kun tuntuu siltä, että on hymyillyt koko päivän. Tai oikeastaan se alkoi jo eilen eli perjantai-illalla ajaessani Imatralta kohti Lappeenrantaa allani juuri vaihdossa saamani uusi moottoripyörä. Tai eihän se tietysti enää uusi ole, mutta minulle kylläkin. Siis se on tuossa etualalla oleva musta, kun takana näkyy edellinen vekotin.
Uusi mopotin on oikea rokkimoottori, Harley- Davidson Shovelhead FLH vuosimallia -75. Oli vaan niin kiva tunne ajaa sitä, kulki maantiellä kuin junanveturi. Eilen illalla ei huomannut yhtään, että ulkoilma oli todella kylmä pimeän tultua.
Ja sama ilo jatkui tänään kun kotimatka Lappeenrannasta Poriin alkoi Satama-Sannin vetyaterian jälkeen pohjoistuulen puhaltaessa, mutta onneksi ilman sadetta. Kuva vielä pitkistä pakoputkistakin, toimii vaikka kottikärryn aisoina heh...
Ei tässä tämän enempää nyt jaksa löpistä, moottoripyöräily on hyvä harrastus, mutta Jeesus on elämä. Ja muistakaa siis käydä kirkossa, siitä voi usko uudistua.

Ikävä sähköposti

Minä saan sähköpostia aika paljon päivittäin. Otsikko kertoo yleensä paljon viestin sisällöstä ja sen perusteella osaa sitten reagoida oikealla tavalla.

Tänään kuitenkin tuli viesti, joka pysäytti siihen paikkaan. Otsikkona oli vain pelkkä suruviesti.
Erään Raimon äiti ja sisaret olivat lähettäneet kaikille Raimon sähköpostista löytyneisiin osoitteisiin ilmoituksen Raimon kuolemasta.
Hän oli jonkintyyppisessä mopo-onnettomuudessa lauantaina ja kuollut sen seurauksena.
Tuo viesti pysäytti kesken maanantai-illan. Ei enää ollutkaan niin tärkeitä juttuja tehtäväksi.

Rupesin siinä samalla muistelemaan niitä juttuja joita olin hänen kanssaan jutellut vuosien varrella. Tietokoneeltakin löysin kuvan hänestä, kun hän osallistui seurakuntamme Jazz-aktioon muutama vuosi sitten. Kuvassa minä ja Raimo istumme kirkon penkissä ja muistan yhä edelleen rukousaiheet, joita hän toi silloin esille. Vuosien varrella hän soitti aina välillä, laittoi lisää rukousaiheita, jotak liittyivät häneen itseensä tai toisiin ihmisiin ja tapahtumiin.

Enää noita viestejä ei tule. Viimeinen viesti oli Raimon läheisten lähettämä suruviesti.
Niitä ei kukaan haluaisi saada, mutta nekin kuuluvat osana elämäämme.
Raimon muistoa kunnioittaen ja tietoisena siitä, että hänellä on nyt parempi olla Herransa luona.

Oikeassa olemisen pakosta

Olen viime päivinä seurannut erään yhteiskristillisen porukan keskustelupalstan hengellistä keskustelua. Keskustelu lähti liikkeelle jostakin profetiasta, siirtyi sen jälkeen kastenäkemyksien eroihin ja sitten olikin soppa valmis.
Yksi keskustelija alkoi jo alussa tahallaan provosoimaan toisia, eikä sitten kestänytkään sitä kun hänelle vastattiin mielestäni selkeästi ja perustellusti.

Kaveri teki omat johtopäätöksensä ja päätti niinsanotusti jättää kyseisen "hiekkalaatikon". Ihmetyttää vaan kun ensin itse provosoi toisia, eikä sitten kestänytkään vastaväitteitä.

Se mikä on kaikkein ihmeellistä on juuri tuossakin keskustelussa esille tullut oikeassa olemisen pakko. Toiset liittivät kysymyksiin kaikenlaisia uskonnollisia perinteitä, toiset roimivat raamatunjakeilla. Erityisesti tuli esille ns. valtakirkon vankkumattomien kannattajien peräänantamaton oikeassa oleminen. Perusteena tuntui itseasiassa olevan eniten kirkon kokoluokka tai ns. jäsenien lukumäärä.
Siinä vaiheessa kun vapaiden suuntien edustajat ryhtyivät perustelemaan omia näkemyksiään niin kirkkohistorian kuin raamatun avulla, niin nuo kunnon luterilaiset vetivät herneen nenään.

He olivat selkeästi liikkeellä sellaisella ennakkoasenteella, että ovat oikeassa joka tapauksessa. Aivan sama mitä toiset ajattelevat. He vaativat toisilta suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää, mutta itse eivät antaneet merkkiäkään toisten mielipiteiden hyväksymisestä. Oikeassa on pakko olla itse, eikä kukaan muu.

Se miksi tästä kirjoitan näin on se, että tuon keskustelun seuraaminen vahvisti taas omaa asennettani siitä, että yhteiskristillinen toiminta on kyllä mukava ajatus ja toive, mutta käytännössä se usein kaatuu juuri tuohon oikeassa olemiseen. Aina on joku, joka haluaa olla välttämättä oikeassa ja jos se ei muille sovi niin sitten viedään lelut muualle.

Itse olen toisaalta hyvinkin yhteiskristillinen siinä mielessä, että minulle ei ole niin väliä mihin porukkaan kukin kuuluu. Henkilökohtainen Jeesuksen seuraaminen riittää mielestäni hyvin. Mutta jollakin tavalla käytännön kokemukset ovat opettaneet, että ns. yhteiskristillinen toiminta on monesti käytännössä vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Ja tämän takia en enää itse niin jaksa innostua misytään valtavista yhteiskristillisistä jutuista, vaikka olisivat kuinka hyviä tahansa. Koska jossain vaiheessa siellä tulee vastaan joku, joka haluaa olla sitten oikeassa. Ei tämä tietysti mikään uusi asia ole, kirjoittihan Paavalikin korinttilaisille, että heillä on puolueita keskenään, joku oli Apolloksen, joku Paavalin ja joku jopa Kristuksen kannattaja. Jo silloin oltiin oikeassa ja siitä huolimatta evankeliumi on mennyt eteenpäin pari tuhatta vuotta.

Olen vuosien varrella huomannut, että monet yhteiskristillisyyden vahvimmat kannattajat ovat sellaisia, jotka eivät todellisuudessa pysty asettumaan oman seurakuntansa auktoriteettien ja sääntöjen alle. Heille yhteiskristillisyydestä tulee keino päästä toteuttamaan omia ajatuksiaan vapaasti ja rajoittamatta. Kaikki toimii hyvin niin kauan kuin kaikki muut ovat samaa mieltä asioista, mutta yleensä hyvin pian joku on erimieltä ja siinä sitä sitten taas ollaan. Oikeassa on oltava, pakosta, muuten ei tule mitään.

Yritetään kestää toisiamme, vaikka meistä tuntuisi joskus, että toinen on aivan väärässä ja minä itse oikeassa. Kyllä Jeesuskin meitä kesti, vaikka hän oli varmasti oikeassa kaikessa, ihan oikeasti.

En muuten osallistunut alussa mainitsemaani keskusteluun, koska minähän olisin ollut pakostakin oikeassa omissa kommenteissani, niinkuin nytkin... ; )

Eetunaukiolla oli hyvä olla

Oltiin sitten tänään lauantaina 9. elokuuta Eetunaukiolla ihmisten keskellä laulamassa hengellisiä lauluja ja tunnustamassa vähän väriä. tapahtuma meni hienosti. Ilohuudon tytöt lauloivat ensin ja sen jälkeen pastori Hannu Grönroos lauloi lisää ja puhui aina väliin jotakin.

Itseäni jotenkin siunasi kun seurasin porilaisten reagointia siihen mitä lavalla laulettiin ja sanottiin. Ihmiset istuivat läheisessä kahvilassa ja kuuntelivat hengellistä musiikkia, samaa tapahtui viereisellä kaljaterassilla. Monen pää, kädet tai jalat heiluivat rytmin mukaan, eikä minkäänlaista häiriötä tapahtunut.

Siinä katsellessani tunsin suurta iloa ja mielihyvää, että me uskovat kerrankin annettiin oikeasti ihmisille hyvä kuva itsestämme. Ei tarvinnut tulisia parannussaarnoja, ei yhtään tuomion sanaa siitä, miten syntisiä ne ihmiset siellä terassilla olivat. Sanoma, mikä tuli esille niin laulujen kuin pienten puheenvuorojen kautta, kertoi Jumalan rakkaudesta yksilöihmnistä kohtaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta.
Jumalan hyvyys vetää ihmistä todelliseen kääntymiseen ja silloin on lähtökohta oikea. Tälläisiä tapahtumia pitää järjestää lisää tulevaisuudessakin.

On vielä pakko mainita siitä kuinka sää muuttui aurinkoiseksi juuri oikealla hetkellä. Usean viime päivän ajan Porissa on tullut vettä ja moni ajattelikin, että mitä tästä ulkoilmatapahtumasta oikein tulee. Jos sataa vettä niin ei kaupungissa ole yhtään ihmistä liikkeellä ja homma olisi aika turhaa kun ei olisi kuulijoita.
No tietysti asiaa sitten rukoiltiin ja täytyy taas sanoa, että ajoitus oli aika täydellinen ilmojen Herralta.
Aamulla taivas oli tumman pilvinen, tunti ennen alkua tuli muutama sadepisara alas. Mutta kymmentä vaille taivas aukeni, pilvet väistyivät ja aurinko alkoi porottamaan täydellä teholla. Luvatut sadekuurot pysyivät poissa ja saimme nauttia kesäisestä päivästä. Jumala ei jättänyt meitä pulaan.
Joku saattaa tietysti ajatella, että teillä oli vain tuuria, mutta kyllä kyseessä on jotakin paljon parempaa. Meillä on rukouksia kuuleva Jumala. Ja siitä voi kuulla lisää kun käy seurakunnan tilaisuuksissa. Siis tervetuloa käymään.

Näin tällä kertaa, iltapäivän vietinkin sitten katsomalla Forssan raviradalla katsoen moottoripyörien maaradan SM-kilpailuja. Kahjoja kuskeja, raviradan suoralla vauhtia ennen mutkaa melkein 200 kmh eikä pyörissä jarruja lainkaan ja kaverit nauttii hommasta. No siitä joskus ehkä enemmän.

Tältä näyttää muuten mopo nyt

Noi ei nyt sentään tuollaista harmaata kahta huonetta ja keittiötä ole tullut laitettua. Kuvassa Roy Rissasen ns. "kemiallinen käymälä" joka sattui vaan sopivasti yhden peräkärryn eteen parkkiin. Tai eihän näistä aina tiedä...


Tässä näkyy minun sportsterin tankki keskustelua herättävän tekstin kanssa. Ai mitä siinä lukee. Turhuuksien turhuus sanoi saarnaaja. Moottoripyöräily on kivaa ja tärkeää, mutta on jotakin tärkeämpää ja se liittyy läheisesti seurakuntaan ja kirkossa käyntiin. Mieti sitä...

Lomat on pidetty ja nyt eteenpäin syksyä päin

Lomat on pidetty, muutamalla leirillä oltu ja kesä on siinä vaiheessa, että voi suunnitella sienimetsään menoa, jos sattuu sienistä tykkäämään. Minä en kyllä erityisesti välitä muista kuin kanttarelleista ja ne voissa paistettuna kermalla höystettynä.

Tänään on itseasiassa olympialaisten avajaiset. Pari viikkoa on taas kisahuumaa. Varmaan tulee itsekin jotain katseltua. Hienoa se on kun toiset kisaa ja saa itse lötköttää sohvalla.

Lomareissulla tuli ajettua moottoripyörällä vajaa 3000 kilometriä aina Rovaniemelle, Posiolle, Joensuuhun ja Lappeenrannan kautta kotia. Kolme ajopäivää meni sateessa, mutta hienoa oli.

Matkan varrella sattui kaikenlaista. Se harmittaa kun ei tullut otettua kuvaa siitä kun Tommin pyörästä loppui bensa ja tankattiin minun tankista juomalasiin bensaa ja taas matka jatkui eteenpäin. Matkalla tien päällä unohtui kaikki työhuolet ja sai todella levätä. Monta juttua jäi mieleen ja on pakko sanoa, että kyllä on koti-Suomi kaunis maa.

Itä-Suomen järvimaisemat tuntuivat itsestäni kaikkein parhailta. Sitä kun on Saimaan rannalla kasvanut, niin ei siitä pääse.

Tapahtuipa eräällä pienellä huoltoasemalla jossain Joensuun ja Punkaharjun välillä, että saimme oikein tankkauspalvelua. Saapuessamme huoltsikalle, en ehtinyt edes kypärää ottaa päästä kun huoltamon mies tuli tankkaamaan pyörät. Sanoin, että voin kyllä tehdä sen itsekin, mutta ei, palvelu pelasi ja sitä annettiin. En tiedä onko muualla vielä nykyisin samanlaista. Jäi jotenkin hyvä mieli tuollaisesta pikkujutusta. Kyllä tässä tehostetussa maailmassa on jotain hienoa menetetty.

Pari päivää sitten silmiini osui erään kodinkoneliikkeen mainosteksti. Ahdistaako arki -siinä kysyttiin. Ja jos ahdistaa niin tule ostamaan kodinelektroniikkaa niin ahdistus häviää.

Kyllä jotenkin tuntuu hullulta, että annetaan kuva ihmisille, että ostaminen on ratkaisu arjen ahdistukseen. Annetaan kuva siitä, että mitä enemmän ja uudempia tavaroita hankit niin silloin elämäsi muka helpottuu. Tosiasiassa ahdistus monella vain kasvaa yhteiskunnassamme eikä uusien kodinelektroniikan osto ole siihen mikään ratkaisu.

Todellinen apu löytyy Jumalalta, sen tiedän omasta kokemuksesta. Jeesus kohtaa meitä, eikä siihen mitään elektroniikkaa tarvita. Nyt meinaa taas mennä saarnan puolelle, pitää lopettaa. Käykää hyvät ihmiset kirkossa, siinä saattaa elämä muuttua pysyvästi.