Oikeassa olemisen pakosta

Olen viime päivinä seurannut erään yhteiskristillisen porukan keskustelupalstan hengellistä keskustelua. Keskustelu lähti liikkeelle jostakin profetiasta, siirtyi sen jälkeen kastenäkemyksien eroihin ja sitten olikin soppa valmis.
Yksi keskustelija alkoi jo alussa tahallaan provosoimaan toisia, eikä sitten kestänytkään sitä kun hänelle vastattiin mielestäni selkeästi ja perustellusti.

Kaveri teki omat johtopäätöksensä ja päätti niinsanotusti jättää kyseisen "hiekkalaatikon". Ihmetyttää vaan kun ensin itse provosoi toisia, eikä sitten kestänytkään vastaväitteitä.

Se mikä on kaikkein ihmeellistä on juuri tuossakin keskustelussa esille tullut oikeassa olemisen pakko. Toiset liittivät kysymyksiin kaikenlaisia uskonnollisia perinteitä, toiset roimivat raamatunjakeilla. Erityisesti tuli esille ns. valtakirkon vankkumattomien kannattajien peräänantamaton oikeassa oleminen. Perusteena tuntui itseasiassa olevan eniten kirkon kokoluokka tai ns. jäsenien lukumäärä.
Siinä vaiheessa kun vapaiden suuntien edustajat ryhtyivät perustelemaan omia näkemyksiään niin kirkkohistorian kuin raamatun avulla, niin nuo kunnon luterilaiset vetivät herneen nenään.

He olivat selkeästi liikkeellä sellaisella ennakkoasenteella, että ovat oikeassa joka tapauksessa. Aivan sama mitä toiset ajattelevat. He vaativat toisilta suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää, mutta itse eivät antaneet merkkiäkään toisten mielipiteiden hyväksymisestä. Oikeassa on pakko olla itse, eikä kukaan muu.

Se miksi tästä kirjoitan näin on se, että tuon keskustelun seuraaminen vahvisti taas omaa asennettani siitä, että yhteiskristillinen toiminta on kyllä mukava ajatus ja toive, mutta käytännössä se usein kaatuu juuri tuohon oikeassa olemiseen. Aina on joku, joka haluaa olla välttämättä oikeassa ja jos se ei muille sovi niin sitten viedään lelut muualle.

Itse olen toisaalta hyvinkin yhteiskristillinen siinä mielessä, että minulle ei ole niin väliä mihin porukkaan kukin kuuluu. Henkilökohtainen Jeesuksen seuraaminen riittää mielestäni hyvin. Mutta jollakin tavalla käytännön kokemukset ovat opettaneet, että ns. yhteiskristillinen toiminta on monesti käytännössä vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Ja tämän takia en enää itse niin jaksa innostua misytään valtavista yhteiskristillisistä jutuista, vaikka olisivat kuinka hyviä tahansa. Koska jossain vaiheessa siellä tulee vastaan joku, joka haluaa olla sitten oikeassa. Ei tämä tietysti mikään uusi asia ole, kirjoittihan Paavalikin korinttilaisille, että heillä on puolueita keskenään, joku oli Apolloksen, joku Paavalin ja joku jopa Kristuksen kannattaja. Jo silloin oltiin oikeassa ja siitä huolimatta evankeliumi on mennyt eteenpäin pari tuhatta vuotta.

Olen vuosien varrella huomannut, että monet yhteiskristillisyyden vahvimmat kannattajat ovat sellaisia, jotka eivät todellisuudessa pysty asettumaan oman seurakuntansa auktoriteettien ja sääntöjen alle. Heille yhteiskristillisyydestä tulee keino päästä toteuttamaan omia ajatuksiaan vapaasti ja rajoittamatta. Kaikki toimii hyvin niin kauan kuin kaikki muut ovat samaa mieltä asioista, mutta yleensä hyvin pian joku on erimieltä ja siinä sitä sitten taas ollaan. Oikeassa on oltava, pakosta, muuten ei tule mitään.

Yritetään kestää toisiamme, vaikka meistä tuntuisi joskus, että toinen on aivan väärässä ja minä itse oikeassa. Kyllä Jeesuskin meitä kesti, vaikka hän oli varmasti oikeassa kaikessa, ihan oikeasti.

En muuten osallistunut alussa mainitsemaani keskusteluun, koska minähän olisin ollut pakostakin oikeassa omissa kommenteissani, niinkuin nytkin... ; )